Maaeläin on vedessä ollessaan vieraassa elementissä. Näin opin saaristolaivurikurssin ensimmäisillä tunneilla, syksyllä 2018.
Ajatus hieman huvitti. Kurssin vetäjä oli hyvin meri-orientoitunut ihminen, jolle merenkulun turvallisuus oli kunnia-asia (ja toki myös hän sai siitä palkkaa). Sittemmin opin pitämään ja arvostamaan tätä mariininsinisessä asussa ollutta miestä. Kutsuttakoon häntä vaikka Matiksi tässä blogissa. (Matti esiintynee jatkossakin ns. henkisenä johtajana teksteissä).
Vaikkakaan... en ole koskaan osannut pelätä merta.Vaikka tiedän sen syövereihin kadonneen ihmisiä, oikein sankoin joukoin, kun jo ihan lähihistoriaakin tarkastelee. Meri on armoton, se ei neuvottele.
Ystäväni kertoi pelkäävänsä mustaa vettä (meri pimeällä). Silti mielikuva on enemmän vapaudesta, seikkailuista, uuden löytämisestä ja kokemisesta. Suolaisista aalloista, välkehtivistä timanteista, lämpimistä kallioista. Onnellisista ja ruskettuneista veneilijöistä.
Pimeänavigointi ja pimeissä aalloissa olokin on ollut lähinnä osa seikkailua.
Olen kokenut monissa asioissa elämässä ahdistusta siitä, ettei joitain asioita voi hallita. Mutta vaikka merta ei kukaan hallitsekaan (paitsi Poseidon? Ahti?), meren yllätyksellisyys tuntuu vain jotenkin seikkailulta.
Mikä lie meressä on, että se ei minua saa ahdistumaan... vaikka shhhh...hyvä näin. Parasta nauttia, niin kauan kuin meri on ystävä!
ps.Olen rannikkolaivuri, tutkakurssin käynyt ja käytännön veneilykurssin käynyt. Seuraavissa jaksoissa selvinnee, oliko mitään hyötyä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti