Kråkskär 17.7-18.7.2020 -Ensimmäinen yö Atollissa!

Kråkskär on ensimmäinen paikka missä yövyimme Atollin kanssa.

(Kirjoitan varmasti jatkossakin hieman jälkijunassa blogia, sillä tämä vaatii yllättävän paljon aikaa).

Kråkskär on samalla kaukaisin paikka, missä olen itse käynyt Saaristomerellä . Vähän jännitti, että millaista on olla "niin kaukana". Miten veneessä saa nukuttua ja toimiiko hella kunnolla?

Kråkskär (ja matka sinne) oli kuitenkin kokonaisuudessaan kokemus, jonka kautta opin ymmärtämään, että miksi veneily on niin hieno harrastus. Kaikki alkaa kotilaiturista, reittisuunnitelmasta, kassien ja nyssyjen raahaamisesta veneeseen. Keskeistä on myös kapteenin tekemät veneen tankkaukset ja huollot edeltävästi.

Kun lopulta perille pääsee, alkaa jännitys siitä, mihin veneen saa kiinnitettyä ja miten ylipäänsä koko rantautuminen sujuu (mäsäytin jalkani kalliolle siten jalkaa särki koko viikonlopun ja mustelma tuli kahteen varpaaseen).

Tässä kuva pohjoisrannalta, jonne rantauduimme yöksi.  Tällä kertaa se oli  tuuleton puoli ja siellä nukuimme hyvin! Vieressä purjevene perhe Helsingistä.

Kråkskär on retkisatama, eli siellä on kiinnityspaikat kalliossa (lounais- ja pohjoisrannat), saaressa vessa (oli todella siisti), sekä kiva nuotiopaikka kallioilla. Saarella on itseasiassa myös sauna, joka oli hyvässä kunnossa, mutta ei oikein tiedetty,  saako sitä tuosta vaan käyttää.

Saari on hyvin tunnelmallinen, se johtuu ehkä erityisesti saaressa seisovasta torpasta. Varsinkin kun myöhään kesäyössä hiipii sen ohi, alkoi mielikuvitus lentämään toden teolla. Saaressa on asuttu vielä n. 50-60 vuotta sitten.

Mitä sitten teimme saarella? Kävelimme ympäriinsä, perehdyimme torpan historiaan, ihastelimme luontoa, tutustuimme naapuriveneen väkeen.

Tämä on paikka, jonne tulemme vielä varmasti uudestaan <3

Ps. Kaikki meni tosi hyvin, kaikilta osin. Hermotkaan ei mennyt kapteeniin ja toisin päin. Ainakaan siten, ettei seuraava reissu onnistuisi!

Ihminen on maaeläin

Maaeläin on vedessä ollessaan vieraassa elementissä. Näin opin saaristolaivurikurssin ensimmäisillä tunneilla, syksyllä 2018.

 

Ajatus hieman huvitti. Kurssin vetäjä oli hyvin meri-orientoitunut ihminen, jolle merenkulun turvallisuus oli kunnia-asia (ja toki myös hän sai siitä palkkaa). Sittemmin opin pitämään ja arvostamaan tätä mariininsinisessä asussa ollutta miestä. Kutsuttakoon häntä vaikka Matiksi tässä blogissa. (Matti esiintynee jatkossakin ns. henkisenä johtajana teksteissä).

 

Vaikkakaan... en ole koskaan osannut pelätä merta.Vaikka tiedän sen syövereihin kadonneen ihmisiä, oikein sankoin joukoin, kun jo ihan lähihistoriaakin tarkastelee. Meri on armoton, se ei neuvottele.

 

Ystäväni kertoi pelkäävänsä mustaa vettä (meri pimeällä). Silti mielikuva on enemmän vapaudesta, seikkailuista, uuden löytämisestä ja kokemisesta. Suolaisista aalloista, välkehtivistä timanteista, lämpimistä kallioista. Onnellisista ja ruskettuneista veneilijöistä.

 

Pimeänavigointi ja pimeissä aalloissa olokin on ollut lähinnä osa seikkailua. Olen kokenut monissa asioissa elämässä ahdistusta siitä, ettei joitain asioita voi hallita. Mutta vaikka merta ei kukaan hallitsekaan (paitsi Poseidon? Ahti?), meren yllätyksellisyys tuntuu vain jotenkin seikkailulta.

 

Mikä lie meressä on, että se ei minua saa ahdistumaan... vaikka shhhh...hyvä näin. Parasta nauttia, niin kauan kuin meri on ystävä! ps.Olen rannikkolaivuri, tutkakurssin käynyt ja käytännön veneilykurssin käynyt. Seuraavissa jaksoissa selvinnee, oliko mitään hyötyä!